En voi juoda kahvia enää, koska minusta tulee sekopäinen jyrsijä. Juoksen pitkin seiniä ja puhetulva ylittää ymmärryksen. Niin määrässä kuin laadussakin. Sydämen syke kohoaa juoksulenkin tasolle ja keskeneräisten töiden, suunnitelmien ja ympäriinsä huiskitun materiaalin määrä kasvaa seuraavan päivän siivoojalle ylitsepääsemättömäksi urakaksi.
Tunnistin Yli Aidan - leffan oravaisesta itseni. On kuin peiliin katsoisi. Sarjakuvaversiossa kuulemma menee jo holismin puolelle tuon oravan tempaukset. Minulla se menee tosielämän kanssa niin. En juo juurikaan alkoholia, mutta sokerihumala kai on aivoille sama juttu. Otetaan perjantaipussi ja sammutaan sohvalle. Mielellään joka ilta. Tai mielellään jäätelöä ehkä suklaalla maustettuna. Terveellisyyttä edustaa muutama jäinen viimekesäinen vadelma. C-vitamiinia.. Taitaa olla hajonnutta vitamiinia, kun puolen vuoden pakastuksesta selvinneet ruppanaiset yksilöt päätyvät lillumaan kulhon pohjalle sokeriliemeen. Se on pelottavaa, että näin on päässyt käymään. Olen sokeriaddikti. Se on pahanlaatuista, koska en enää edes muista milloin olen viettänyt yhtäkään päivää ilman sokeria.
Syön sitä salaa. Syön kun katselen telkkaria. Väitän, että en syö sitä niin paljoa kuin syön. Syön sitä masennukseen. Syön sitä kun ottaa päähän. Syön kun haluan juhlistaa jotain. "Nyt tehdään jotain hyvää".
En katso tuoteselosteista mitä asiat pitävät sisällään, koska ahdistun niistä.
Ainoa asia, joka sai minut lopettamaan (vähentämään paljon!) limpparin juontia, oli hamaslääkärin tekohammasuhkailut. Nyt hampaani ovat valkoisemmat kuin koskaan ennen. Ehkä kolajuomilla on vaikutuksensa asiaan?
Eilen tajusin, että syödyn sokerin muuttamisesta sokeripaloiksi on iso apu. Siitä kiitos rutinaa kestävälle kärsivälliselle ystävälle. Ei hyvänen aika kukaan laita edes kakkutaikinaan puolta kiloa sokeria! Edes minäkään en laita. Tai ainakaan en ole vielä syönyt kokonaista kakkua yhdessä päivässä.
En rupea laskemaan kuinka ison määrän syön sokeria vuodessa entiseen tahtiin. Katson kohti huomista ja vähennän pala kerrallaan. Päättäväisesti ja sisulla. Jos olen selvinnyt noista viimeaikojen käsittömyyksistä aion selättää sokerinkin.
En lakkoile siksi että laihdun. Lakkoilen, koska minua väsyttää jatkuvasti, ihoni kärsii ja olen huolissani kehoon varastoituneiden lisäaineiden määrästä. Saan energiaa satakertaisesti kulutukseen nähden ja en jaksa nousta aamuisin sängystä.
Olen testannut empiirisellä tutkimuksella:
1. Blogin kirjoittaminen tekee syöpöttelystä mahdotonta. Sama koskee erästä sosiaalista mediaa.
2. Virkkaaminen ja lankojen likaantumisen pelko estää tehokkaasti syöpöttelyä.
3. Blogien lukeminen toimii vertaistukena ja naurattajanaja
Sivuhuomiona: Silloin, kun on koneella ei voi syödä (=eräs mehu+läppäritarina)
Pidän siis blogia virkkaamisesta ja muista käsitöistä. Kuinka kätevää se voi olla!
Tämä blogi on toiminut aiemmin myös käsivammaterapiana. Bloggaaminen on siis järkevää terveyttä ja sosiaalisuutta edistävää toimintaa. Kiitos lukijoille, jotka jaksatte lukea juttuja täällä. Sydämmen täydeltä kiitoksia!
Ja kiitos ihanille kanssabloggaajille!!
Sokerioravan edesottamuksia lupailen vastedes.
Innostuin tästä, huippukirjoitus! Mulla on ollut sellainen vain lisääntyvä lamaannus, ei auta enää itselle puhuminenkaan, syön suklaalevyn joka ilta ja pakenen väsymystä siihen, aamulla meinaa sitten kuitenkin väsymys vaan jatkua. Blogissakin väsyttää, ei jaksa postata eikä oikein kirjoittaa kommentteja ja kun on se suklaalevy, jonka kanssa on niin helppo lösähtää sohvalle, mutta jospa tästä nyt innostuneena, tekisin vaihtokaupan, suklaalevyn sijasta vaikkapa blogit... pääsisiköhän samalla lamaannuksesta. On niin jotenkin kurjaa, kun ulkona on kaikki tuo valo, mutta itse ei ehdi sen mukaan, ainakin tuntuu siltä.
VastaaPoistaKiitos, kun olit käynyt jättämässä kommentin blogiini :)
Himalainen:
VastaaPoistaHui, olisi hirmuista, että tulisi blogiväsymys. Jotenkin tämä antaa niin paljon, etten haluaisi tästä asiaa, joka alkaisi ahdistamaan. Toisaalta, kun elämä myllertää ei tule kirjoitettua, koska assosiaatiot bloggaamisseen ovat niin mukavia. Kyllähän joskus on sellaisia aikoja, ettei keksi mitään luovaa ja hienoa sanottavaa, eikä käsitöissäkään ole tullut edistymistä.
Joskus sitä tulee kirjoitettua sellaista diipadaapaa, että itseänikin oikein hirvittää. Pistää vaan silmät kiinni ja julkaisee hölynpölyt. Mutta jos mietin tuleeko kirjoittamisesta siltikään minkäänlaista häpeäntunnetta tai muuta ahdistusta, niin vastaus on kirkas ei.
Täällä oleilusta tulee hyvä olo ja tämä sävyttää päivittäistä muurahaisarkea naurulla ja innostuksella. Tekisi mieleni tallettaa luettua, kauniita sanoja ja asioita laatikkoihin. Sellaista lempeää arkea jota täällä jakaa muiden ihmsiten kanssa.
Jotenkin se lohduttaa kun joku toinenkin painii solmuisen villalangan kanssa. Purkaako hieman outo villapaidan alku, vai jatkaakko loppuun saakka ja sitten purkaa se. Täällä tulee naurettua muiden itseironialle ja päivän huippukohdille. Itkettyäkin joskus, ihanuudelle tai surullisudelle siitä, että jää jostain paitsi.
Tuli mieleeni, että löysin siivotessa sellaisen kirjekuoren jossa olin säilönyt ystävieni pahanpäivän varalle kannustusajatuksia. Siitä on jo vuosia, kun asiat on kirjoitettu. Nuo ihmiset ovat yhä sydämessäni ja kauniit ajatukset on säilöttynä tärkeiden asioiden laatikkoon.
Vielä sinulle Himalainen: On mukavaa lukea blogiasi. Sinulla on kauniita ajatuksia ja arki tuntuu hieman lämpimämmältä kun kerrot siitä niin kauniisti.