Appelsiinikylpyjä auringossa ja perinnetekstiilejä

Kävimme rentoutuslomalla Pärnussa. Kannatti mennä. Tuo oikea käsi sai taas tuntonsa takaisin ja olen siitä kiitollinen eräälle hyvin mukavalle ja ihanalle hoitajattarelle! Vasen ei seurannut mallia. Noh onhan tuo jo puoli voittoa!

Auringonvalo tulvi sisään ikkunoista. Se jäi mieleen. Appelsiinin tuoksussa kylpeminen oli uutta. Sellainen ihana tekemättömyys ja valoisuus. Lämpimässä lilluminen, kun ikkunan takana oli kuusikymmentä astetta kymempää. Kultainen pallo valaisi talvisen maiseman ikkunoiden takana. Aurinkoterapiaa.

Täällä kotonakin katselen sen paistetta ikkunan takaa ja tuoksuttelen appelsiinia. Kirjoittelen tässä näitä mietteitä Pärnun matkatamme.

Eesti näytti lumiset ja kylmät kasvonsa. Putiikeissa kurttukasvoiset punakat myyjät jaksoivat hymyillä paksuihin turkkeihin ja villavaatteisiin puettuina. Lämmitys oli pettänyt useasta pikkuliikkeestä. Toivotimme heille lämpöä ja kaunista kevättä. Shoppailumatkalla ostosmieliteoissa oli lämpimiä villavaatteita ja terveystuotteita. Tiskin takaa meitä ei aina ymmärretty. Väärä murre, ei saa aru..

Bussimatkoilla harrastimme haikaranpesäbongausta. Matkalla hämmästelemme kyläpahasia, ohikiitäviä taloja. Ihankuin jokaikinen talo olisi osallistunut piparitalokilpailuun. Kilpailun jälkeen pisihuvilat ja kärvähtäneet yritelmät ovat päätyneet samalle asuinalueelle kylkikylkeen tukemaan toinen toistaan. Odottaen Hannua ja Kerttua astumaan sisään piparikaupunkiin.Mistä talosta aloittaisi maistamisen. Ehkä siitä jossa oli ovessa päärynöitä. Tai siitä jossa oli sokerikuorutusksesta valuvia jääpuikkoja ja pitsiset pyöreät ikkunat. Siitä olisin halunnut kuvan muistoksi. Kuva jäi sekin mieleen. Olisi pitänyt sanoa bussin miehelle, että pysäytä haluan kuvan. Mentiin liian lujaa. Ja kamera oli kotona. Sellaista se on, kun lähtee matkaan liian nopeasti.

 Ensi kesäksi tahtoisin oppaaksi eestinkielentaitajan. Kielimuuri kaikesta yrityksestä huolimatta oli aika monen asian edessä. Kun viroa on ymmärtävinään ensin ja sitten taas ei ymmärräkkään yhtään mitään. Mutta ihanaa oli rentoutua ja nauttia olemisesta. Ja parasta oli tuliaiset itselle! Ihanat villakintaat ja energiapaita. Paidan sisällä on hyvä olla. Suojassa kylmältä. Niin ilmalta kuin ajatuksiltakin.

Villasukkalaatikon kätköistä

Tämmöisiä aarteita löysin kotipuolesta. Hauskan malliset joustinneulesukat ja kivan väriset sormikkaat. Sukat istuu yllättävän hyvin jalkaan vaikkei olekkaan kantapäitä niissä ollenkaan.

Manan kintahat käessä

"Akka manteren alainen, kainaloinen kana,
kirkui marjanen mäeltä, mieli ei tervoa parempi,
syän ei syltä valkeampi.
märkähattu karjapaimen,
tuonen hattu hartioilla, manan kintahat käessä"

Kovin kalevalaista. Mutta jokin tuossa ihastutti, mietitytti ja jotenkin myös suretti.

Katsoin telkkarista kerran ohjelmaa, jossa pariskunta oli tehnyt itselleen hauta-arkut. Se kuulosti aluksi kammottavalta. Ihan niinkuin työväenopiston käärinliina-kurssi tai uurnan valmistuskin.

Mutta lopulta ajatus kuulosti kauniilta. Mies oli tehnyt itselleen rouhean lankkuarkun. Nainen siromman, koristeellisemman. Molemmilla oli värssyt valmiina, sitten kun se hetki olisi käsillä. Oli pellavainen paita päälle puettavaksi, pemeä sisus lepopaikassa. Matkajärjestelyt on tehtynä, kun se lähtö voisi tulla jo illalla.

Voiko ajatukseen kuolemasta totutella pikkuhiljaa. Ettei tule yllätyksenä. Hiiviskele pitkin nurkkapieltä ja yllätä.

Kuulin, että tuttavan poismenneelle mummulle oli laitettu hautaan villasukat jalkaan. Semmoiset kauniit ja lämpöiset. Ettei sitten palele siellä tuonen majoilla.Se lohdutti kutojaa ja antoi aikaa miettiä, surra, iloita ja muistella mummua.

Jos ensin kutoo manan kintaita ja ajattelee asiaa varovasti. Lähestyy raita kerralaan, tekee vartaallisen ajatuksia poismenosta. Ei se ole paha asia. Eikä sen tarvitse tulla juuri nyt. Mutta saa sitä ajatella. Ei tarvitse masentua, eikä kauhistua.

Veikalle sukkia 7-veikkaa

Melkein valmista

Miksi mun lapasaet on ton väriset?

Nääpä vasta oudon väriset sitten onkin..

.